Rintamamiestalo

Monille rintamamiestalo edustaa ulkomuodoltaan ja rakennustavaltaan oikeaa taloa ja voi antaa nuorille vahvan kimmokkeen talounelmasta ja omakotiasumisesta. Epäilemättä rintamamiestalot näyttävät taloilta, eivätkä kottaraisen pöntöiltä. Talot ovat jykevärunkoisia ja rakennettu kestämään vuosikymmeniä.


Yllä kuvissa kaksi ns. ruotsalaistaloa. Vuonna 1940 ruotsalaiset lahjoittivat keräysvaroilla Suomeen 2000 puuelementtitaloa ns. ruotsalaistaloa. Ruotsalaistaloista osa pystytettiin Helsingin kaupungin vuokratonteille Maunulaan Pirkkolan (Britaksen) tilan metsäpalstalle. Pirkkolan tonttien koko vaihtelee 700–1000 m2 välillä. Jatkosodan alkaessa oli Pirkkolaan ehditty pystyttää 150 taloa.

Talot suunniteltiin Suomessa, mutta talojen teollinen suunnittelu ja puuelementtien rakentaminen tapahtui Ruotsissa. Pirkkolan lisäksi ruotsalaistaloja pystytettiin mm. Kupittaalle, Tampereelle, Lahteen, Poriin, Forssaan, Kuhmoon, Kuopioon, Mikkeliin ja Ouluun.

Kirjoittajan arkistosta: Taistelija Aunuksella 1942. JR8 / Pst,jouk.

Kirjoittajan arkistosta: Taistelija Syvärillä 1943. JR8 / Pst,jouk.

Rintamamiestalot on rakennettu pitkästä sahatavarasta paikan päällä isänmaata puolustaneiden rintamamiesten toimesta, jotka olivat vain hetkeä aikaisemmin pitäneet kädessään Suomi-konepistoolia korpimetsien juoksuhaudoissa. Rauhan tultua konepistoolit vaihtuivat vasaroiksi. Alkoi valtava jälleenrakennusurakka, jonka eräs keskeinen symboli on rintamamiestalo.

Tyyppitalo
Tyyppitaloja suunniteltiin ja rakennettiin tyydyttämään toisen maailmansodan jälkeistä asuntotarvetta erityisesti siirtoväen pika-asutustoimintaa varten. Tyyppitalojen piirustukset olivat julkisia kaikkien saatavissa ja käytettävissä ilman korvausta.

Tyyppitalojen valikoima oli moninainen, eivätkä kaikki talotyypit muistuttaneet perinteisiä rintamamiestaloja. Erikokoisia taloja oli tyyppipiirustuskokoelmassa 24 kpl. Vuonna 1952 talojen tyyppipiirustukset uusittiin ja niihin liitettiin myös työpiirustukset. Tyyppitaloja suunniteltiin useiden tahojen toimesta. Tyyppitaloja suunnittelivat mm.
  • Asutushallitus
  • Sosiaaliministeriö
  • Maatalousministeriön asutusasianosasto
  • Maatalousseurojen keskusliiton asutusvaliokunta
  • Suomen arkkitehtiliitto.
Eduskunta sääti maanhankintalain 5.5.1945, jonka perusteella rintamamiehille, kaatuneiden omaisille ja siirtoväelle luovutettiin suurempia asutustiloja. Maansaantiin oikeutettujen tuli jättää anomus maanlunastuslautakunnille 30.10.1945 mennessä. 1950-luvun loppuun mennessä maanhankintalain nojalla oli luovutettu noin 100 000 tilaa ja rakennettu 75 000 pientaloa. Sodan jälkeistä asutustoimintaa varten oli haettavissa mm.
  • asutustiloja (2 – 6 hehtaaria)
  • asuntotiloja (tonttikoko enintään 2 hehtaaria)
  • asuntotontteja (tonttikoko noin 2 000 neliömetriä)
Kuva: Kansallisarkisto
Kirjoittajan arkistosta: Aseveljet Aunuksella 1942. JR8 / Pst,jouk. 

Kaikki rintamamiestaloilta näyttävät talot eivät ole oikeita rintamamiestaloja. Aidot rintamamiestalot ovat rintamamiesten rakentamia. Kansan suussa rintamamiestalolla tarkoitetaan kuitenkin kaikkia 1940- ja 1960-luvuilla rakennettuja neliönmuotoisia, puurakenteisia harjakattoisia omakotitaloja.

Kuva: Kansallisarkisto

Kuva: Kansallisarkisto

Rintamamiestalot muodostivat taajamiin pientaloalueita, joille oli rakennettu saman tyyppitalon mukaisia taloja. Rintamamiehentie, Sotaleskentie, Sotaorvontie, Invalidintie ja Aseveljentie edustavat nimistöä, joista voi edelleen bongata aitoja rintamamiestaloja.

Rakennustarpeista oli sodan aikana ja sen jälkeen kova pula, mutta käsistään taitavat korpimetsissä korsuja rakentaneet rintamamiehet eivät jääneet neuvottomiksi. Rintamamiehet rakensivat taloja asutustilojen lisäksi myös kaupunkitaajamiin muodostetuille pienille asuntotiloille, joissa ei ollut viljelyalaa, mutta tonttia riitti pienelle pottumaalle ja omenapuille.

Rintamamiehet eivät välttämättä kaivanneet tyyppitalon piirustuksia. Sopivan kokoisia taloja syntyi muutamasta luonnospiirroksesta Klubi-askin pohjaan tai kakkosnelosen kylkeen. Klubi-askin pohjaan oli helppo hahmottaa neliön muotoinen pohja mittoineen, johon oli piirretty keskelle sydänmuuri. Ullakko jäi usein kylmäksi tilaksi, jonne voitiin myöhemmin rakentaa kaksi päätyhuonetta lapsille.

Kuva: Kansallisarkisto

Korpiseuduilta luovutetuille asutustiloille nousi rintamamiestaloja myös hirsirunkoisina. Asutustiloille raivattiin peltoa, jolloin tukkipuuta kaatui talon tarpeiksi. Taloihin tehtiin pärekatot. Useissa tapauksissa savitiilet poltettiin rakennuspaikalla.

Asuntotonteille taloja rakennettiin omatoimisesti pitkästä sahatavarasta. Tontille mentiin työpäivän jälkeen ja palattiin kotiin myöhään illalla. Työvälineisiin kuului saha, vasara, kirves, talttoja, puukko, käsipora terineen, timpurin 2 m taitettava mitta ja vatupassi. Sähkötyökaluja ei ollut.

Kuva: Kansallisarkisto

Tontille rakennettiin tyypillisesti ensin pienempi saunan ja huoneen käsittävä rakennus, johon voitiin muuttaa odottamaan varsinaisen talon valmistumista. Tonteilla ei ollut kunnallistekniikkaa, joten pintavesikaivot jouduttiin kaivamaan käsin. Iltaisin saunamökissä istuttiin öljylampun valossa.

Perustukset
Saksalaisen arkkitehti Herman Muthesiuksen vuonna 1919 ehdottamat pientalojen perustusten suuntaviivat edustivat laajasti Suomessa hyväksyttyjä periaatteita, joista osa on periytynyt nykypäiviin saakka. Muthesius esitti mm. seuraavaa:
  • Talon perustukset tuli kaivaa kirsirajan (routarajan) alapuolelle, mutta riittää jos perustus upotetaan 50 cm maanpinnan alle.
  • Kustannuksia suuresti lisäävä maanpoistaminen kellarin paikalta on supistettava mahdollisimman vähään siten, että vain välttämättömin kellariala muodostetaan.
  • Säilytyskellarin korkeudeksi riittää 1,5 metriä. Kun kellaria ei upoteta kovin syvälle maahan ei perusvedestäkään ole niin suurta haittaa.
  • Jos maa on kovin vesiperäistä, niin edullisempaa on rakentaa pieni lisärakennus, johon vastaava tila sijoitetaan.
  • Talon kivijalan ei tarvitse olla 30 cm ylempänä maanpintaa.
  • Missään tapauksessa kivijalkaa ei saa rapata, koska rappaus on suuressa vaarassa jäätyä rikki.
Talojen perustusten kaivuutöihin tarvittiin vahvoja monttumiehiä. Monttumiehen hommaan sisältyi vaaroja. Montun reunat saattoivat tuennasta riippumatta sortua. Sortumista aiheutuvat tapaturmat eivät olleet harvinaisia. Montussa oli usein savivelliä niin paljon, että sitä tunkeutui saappaan varresta sisään ja nostojassikasta valui savivelliä suoraan monttumiesten niskaan.

Kuva: Kansallisarkisto

Talon perustukset kaivettiin talkootöinä lapioilla ja hiekkaa tuotiin sorakuopasta hevosilla tai kuorma-autolla.

Maan tiivistämiseen käytettiin paksusta puupöllistä tehtyä käsijunttaa. Sementistä oli kova pula ja sitä jouduttiin käyttämään perustusten valussa säästeliäästi. Valmisbetonia ei ollut.

Sementti, hiekka ja vesi sekoitettiin käsin lapiolla paljussa. Käsin veivattava betonimylly oli vain harvoilla. Sekoitussuhde tiedettiin suurin piirtein, mutta sementissä jouduttiin usein säästämään. Uuden satsin veivaaminen oli työlästä ja hidasta. Valuvirheet olivat väistämättömiä. Syntyi käsite ”jokamiehen betoni”, joka oli säästöbetonia.

Betoni oli laadultaan melko hiekkapitoista ja epätasaista tavaraa. Betonin joukkoon lisättiin kiviä sementin määrän pienentämiseksi. Lujuuslaskelmista, häiriintyneestä maaperästä, kapillaarikatkoista tai sadevesiviemäreistä ei ollut tietoakaan. Rakennuspaikan kelpoisuus (maaperätutkimus) arvioitiin lonkalta silmämääräisesti.

Betonivalun sisäpuolelle tehtiin usein myös tiiliholvaus. Betonin ja tiiliholvauksen väliin jätettiin ilmarako kosteuden poistamista varten. Kellari oli maapohjainen lähinnä polttopuiden ja juuresten säilytykseen soveltuva tila, jonka ilmanvaihto hoitui kesät talvet raollaan olevien luukkujen kautta. Hiiret olivat rintamamiestaloissa eläville perheille tuttuja vierailijoita. Loukut napsahtelivat useasti.

Kuva: Kansallisarkisto

Kreosoottia eli kivihiilipikeä on käytetty talojen rakenteissa ja rakennusmateriaaleissa erityisesti 1900 – 1960 välisenä ajanjaksona. Kreosoottia käytettiin mm. kyllästeenä, tervapaperissa, kattohuovassa ja bitumisivelynä perustusten kosteuseristeenä. Ongelmaa kreosootista ei aiheutunut, ellei nenässä tuntunut naftaliinin pistävää hajua.

Seinärakenteet
Rintamamiestalon ulkoseinät olivat rakenteeltaan läpihengittävä ja ilmanvaihto toimi painovoimaisesti. Seinärakenne koostui ulkoverhouslaudoituksesta, joka tehtiin vinovuorilaudoituksena tai pystyrimalaudoituksena.

Kuva: Kansallisarkisto

Talon runkoon ulkopuolelle naulattiin vinolaudoitus ja sisäpuolelle vaakaan umpilaudoitus. Ulkopuolen vinolaudoitukseen kelpasi purkulauta esimerkiksi betonivalun muottilaudat tai halvemmat vajaasärmäiset laudat. Ulkoverhouslaudat naulattiin suoraan kiinni vinolaudoitukseen.

Vinolaudoituksen takana oli tervapaperi, runkopuut ja kutteripurueriste. Lämpöeristeenä käytettiin usein sahajauhojen ja kutterilastujen sekoitusta. Ellei näitä ollut saatavissa käytettiin kuivaa turvepehkua tai sammalta.

Vinolaudoituksen tarkoituksena oli jäykistää runko ja mahdollistaa ulkoverhouslaudoituksen vaihto ilman, että kutteripurueristys purkautuu seinärakenteesta. Kantavana runkopuuna käytettiin yleensä 2”x 4” tai 2”x 5” runkopuuta.

Koolinkia (2” x 4”) ja 5” nauloja tarvittiin talon runkorakenteeseen paljon. Nauloista oli huutava pula. Purkulautojen naulat revittiin laudoista irti, suoristettiin ja käytettiin uudelleen.

Kuva: Kansallisarkisto

Runkopuuhun sisäpuolelle kiinnitettiin voimapaperi tai rakennuspahvi, puukuitulevy (esim. insuliitti) ja tapetti. Toteutustapa oli riippuvainen materiaalien saatavuudesta.

Kuva: Kansallisarkisto

Kuva: Kansallisarkisto. Natisevat hetekat kuuluivat rintamamiestalojen vakiokalustukseen. Lutikat ja muut syöpäläiset eivät viihtyneet rautasängyn rakenteissa.

Lämmitys
Sodan jälkeen koivuklapikauppa kävi vilkkaana myös kaupungeissa. Kerrostalojen keskuslämmityskattiloissa paloi koivuklapit, myöhemmin antrasiitti ja öljy. Rintamamiestalojen huoneita lämmitettiin pönttöuuneilla tai savitiilitakoilla. Keittiön vakiovarusteisiin kuului puuliesi ja usein myös keskusmuurin yhteyteen upotettu leivinuuni. Rintamamiestaloissa oli usein muurattu liesi valurautaisella keittolevyllä tai monipuolisempaan ruoan valmistukseen soveltuva valurautainen liesi.

Kuva: Kansallisarkisto. Vesikiertoinen keskuslämmitys oli mahdollista toteuttaa pientaloihin jo 1900-luvun alussa puulla lämmitettävien keskuskattiloiden avulla.

Kuva: Kansallisarkisto, Högforssin liesi vuodelta 1938.

Kuva: Kansallisarkisto

Kuva: Kansallisarkisto

Kuva: Kansallisarkisto

Kuva: Kansallisarkisto

Kattorakenne
Kattotuolit tehtiin valmiiksi maassa valmiin mallikappaleen päällä ja nostettiin lopuksi paikoilleen runkorakenteen päälle. Katemateriaalista riippuen katto laudoitettiin harvalaudoituksella tai kokonaan umpeen. Yleisä vesikatemateriaaleja olivat kattohuopa, pelti ja savitiili.

Kuva: Kansallisarkisto

Kuva: Kansallisarkisto

Vesikalusteet
Kalusteiden posliini oli fajanssia. Fajanssi on on valmistettu paistetusta savesta. Se sisältää silikaattia, valkoista savea ja kvartsia. Fajanssi on pienihuokoista, mutta melko haurasta.

Kuva: Kansallisarkisto

Kuva: Kansallisarkisto

Kuva: Kansallisarkisto

Kuva: Kansallisarkisto

Kuva: Kansallisarkisto

Kuva: Kansallisarkisto

Kuva: Kansallisarkisto

Kuva: Kansallisarkisto

Kuva: Kansallisarkisto

Kuva: Kansallisarkisto

Kuva: Kansallisarkisto




Kuva: Kansallisarkisto

Kuva: Kansallisarkisto

Kuva: Kansallisarkisto

Kuva: Kansallisarkisto

Kuva: Kansallisarkisto

Kuva: Kansallisarkisto

Kuva: Kansallisarkisto

Kuva: Kansallisarkisto


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Pesuhuoneen alas laskettu katto toteutettiin virheellisesti

Märkätilat toteutettiin vastoin hyvää rakentamistapaa

Tyhmyydestä joutuu maksamaan

Topi-Keittiö pohjanoteeraus

Höyrysulkumuovin reikien korjaus tapahtui vastoin rakennusmääräyksiä