Keskituloinen voi unohtaa haaveet unelmien talosta

Läntisissä maissa varallisuuden määrää on pidetty kautta aikojen ihmisen arvon mittarina. Kartanosta toiseen kiertävän kulkurin roolia on kadehdittu vain vanhojen kotimaisten elokuvien romanttisten kohtausten johdosta ja olihan kulkureilla aina myös kadehdittavan hyvä lauluääni. Raha on täysin tarpeetonta, jos ei tiedä mitä sillä pitäisi saada aikaan. Menneinä aikoina kulkurin ei tarvinnut tästä huolehtia. Kulkurit asuivat aina kartanoissa. Omasta ”mäkituvasta” haaveileva kulkurin jälkeläinen joutui kuitenkin miettimään millä rahamäärällä haaveet ovat toteutettavissa ja mikä on lainarahan hinta. Nyrkkisääntönä voi pitää, ettei pääkaupunkiseudulla Kehä III sisäpuolelle alle 600 000 euron budjetilla haaveiden omakotitaloa rakenneta. Ei varsinkaan postimerkkiä suuremmalle tontille. Haaveista riippuen ja niistä tinkimällä perusmuotoisen puulaatikon pystytettynä voi saada, mutta riittääkö se, jos haaveet eivät kuitenkaan toteudu. Rakentamisessa rahalla on lopputuloksen kannalta keskeinen me